Karjalan kieli
Karjala on uralilainen kieli, joka kuuluu suomalais-ugrilaisten kielten itämerensuomalaisten kielten pohjoisryhmään. Se on suomen läheisin sukukieli inkeroisen ohella. Karjalan kaikkien murteiden puhujia arvioidaan olevan yhteensä noin 60 000 – 95 000, joten se on puhujamäärältään itämerensuomalaisista kielistä suomen ja viron jälkeen kolmanneksi suurin. Karjalaa puhutaan Venäjällä Karjalan tasavallassa eli Itä-Karjalassa sekä Tverin karjalaisalueilla, jossa sitä puhuvat karjalaiset. Suomessa sitä puhuvat suomen karjalankieliset, joista osa identifioituu edellä mainittuun karjalaisten kansaan, kun taas osa kokee kuuluvansa suomalaisiin lukeutuvaan karjalaisten heimoon. Se on samaa jatkumoa karjalaisten kansan kanssa. Karjalan kieli on sekä Venäjällä että Suomessa vakavasti uhanalainen.
Karjalan kielen sisäiset murre-erot ovat suuret, eikä yhteisen kirjakielen luominen kaikille karjalaisille ole vielä onnistunut. Tavallisesti karjalan kielessä erotetaan kaksi päämuotoa: varsinaiskarjala ja livvinkarjala eli aunuksenkarjala. Aiemmin karjalan muotona pidetty lyydi luetaan nykyään yleensä omaksi kielekseen. Varsinaiskarjalassa erottuvat edelleen pohjoiset vienalaismurteet ja eteläisempi karjala, johon kuuluu myös Tverin karjalaissaarekkeiden kieli.
Historiallisesti karjalan kieli polveutuu Laatokan länsiosan tuntumassa yli tuhat vuotta sitten puhutusta pohjoisitämerensuomalaisesta kielimuodosta, jota tutkimuksessa on tapana nimittää muinaiskarjalaksi. Saman kielimuodon jatkajia ovat Suomen Etelä-Karjalassa, Kannaksella ja inkerinsuomalaisten parissa puhutut suomen kielen kaakkoismurteet sekä Suomen Pohjois-Karjalan murre, joka kielitieteellisesti kuuluu suomen savolaismurteisiin. Lisäksi muinaiskarjalasta polveutuu inkeroisen kieli, jota ei tule sekoittaa Inkerin alueen suomen kielen murteisiin. Mitään näistä ei lueta karjalan kieleen kuuluviksi. Kielitieteeseen perehtymättömille suomalaisille karjalan kielen ja suomen kielen niin sanottujen karjalaismurteiden (kaakkois- ja itäisten savolaismurteiden) ero on usein epäselvä.
Vielä 1950-luvulla karjalan kieli luokiteltiin usein suomen murteeksi. Kysymys siitä, onko karjala oma kielensä vai murre, on ollut pitkälti poliittinen. Siihen ovat vaikuttaneet myös Kalevala, jonka pohjana olleen kansanrunouden alkuperäinen kieli, varsinaiskarjalan kielen vienalaismurre, on hyvin lähellä suomen kieltä. Vaikutuksensa on myös karelianismin perinteellä, jonka mukaan karjalaisuus nähtiin jonkinlaisena alkuperäisen suomalaisuuden aarreaittana. 1930-luvulla ja jatkosodan aikana heimoaktivistit näkivät karjalan "suomalaisuuden" yhtenä syynä liittää Itä-Karjala osaksi Suomea. Toisaalta heimoaatteeseen on aina kuulunut suomen sukukansojen "auttaminen".
Lue lisääKarjala on uralilainen kieli, joka kuuluu suomalais-ugrilaisten kielten itämerensuomalaisten kielten pohjoisryhmään. Se on suomen läheisin sukukieli inkeroisen ohella. Karjalan kaikkien murteiden puhujia arvioidaan olevan yhteensä noin 60 000 – 95 000, joten se on puhujamäärältään itämerensuomalaisista kielistä suomen ja viron jälkeen kolmanneksi suurin. Karjalaa puhutaan Venäjällä Karjalan tasavallassa eli Itä-Karjalassa sekä Tverin karjalaisalueilla, jossa sitä puhuvat karjalaiset. Suomessa sitä puhuvat suomen karjalankieliset, joista osa identifioituu edellä mainittuun karjalaisten kansaan, kun taas osa kokee kuuluvansa suomalaisiin lukeutuvaan karjalaisten heimoon. Se on samaa jatkumoa karjalaisten kansan kanssa. Karjalan kieli on sekä Venäjällä että Suomessa vakavasti uhanalainen.
Karjalan kielen sisäiset murre-erot ovat suuret, eikä yhteisen kirjakielen luominen kaikille karjalaisille ole vielä onnistunut. Tavallisesti karjalan kielessä erotetaan kaksi päämuotoa: varsinaiskarjala ja livvinkarjala eli aunuksenkarjala. Aiemmin karjalan muotona pidetty lyydi luetaan nykyään yleensä omaksi kielekseen. Varsinaiskarjalassa erottuvat edelleen pohjoiset vienalaismurteet ja eteläisempi karjala, johon kuuluu myös Tverin karjalaissaarekkeiden kieli.
Historiallisesti karjalan kieli polveutuu Laatokan länsiosan tuntumassa yli tuhat vuotta sitten puhutusta pohjoisitämerensuomalaisesta kielimuodosta, jota tutkimuksessa on tapana nimittää muinaiskarjalaksi. Saman kielimuodon jatkajia ovat Suomen Etelä-Karjalassa, Kannaksella ja inkerinsuomalaisten parissa puhutut suomen kielen kaakkoismurteet sekä Suomen Pohjois-Karjalan murre, joka kielitieteellisesti kuuluu suomen savolaismurteisiin. Lisäksi muinaiskarjalasta polveutuu inkeroisen kieli, jota ei tule sekoittaa Inkerin alueen suomen kielen murteisiin. Mitään näistä ei lueta karjalan kieleen kuuluviksi. Kielitieteeseen perehtymättömille suomalaisille karjalan kielen ja suomen kielen niin sanottujen karjalaismurteiden (kaakkois- ja itäisten savolaismurteiden) ero on usein epäselvä.
Vielä 1950-luvulla karjalan kieli luokiteltiin usein suomen murteeksi. Kysymys siitä, onko karjala oma kielensä vai murre, on ollut pitkälti poliittinen. Siihen ovat vaikuttaneet myös Kalevala, jonka pohjana olleen kansanrunouden alkuperäinen kieli, varsinaiskarjalan kielen vienalaismurre, on hyvin lähellä suomen kieltä. Vaikutuksensa on myös karelianismin perinteellä, jonka mukaan karjalaisuus nähtiin jonkinlaisena alkuperäisen suomalaisuuden aarreaittana. 1930-luvulla ja jatkosodan aikana heimoaktivistit näkivät karjalan "suomalaisuuden" yhtenä syynä liittää Itä-Karjala osaksi Suomea. Toisaalta heimoaatteeseen on aina kuulunut suomen sukukansojen "auttaminen".
Karjalan menetys toisen maailmansodan päätteeksi Neuvostoliitolle oli vakava isku karjalan kielelle. Suomessa karjalan kielen hiipumista on edesauttanut se, että karjalaiset nähtiin suomalaisina ja heidän kulttuurinsa ja kielensä sulautui hyvin nopeasti suomalaiseen kulttuuriin niiden samankaltaisuuden vuoksi. Toisaalta karjalaa saatettiin kieltää puhumasta esimerkiksi kouluissa tai jopa Karjalan liiton tilaisuuksissa. Mainzin yliopiston kielitieteen professori Anneli Sarhimaa pitää karjalan asemaa ihmisoikeuskysymyksenä.
