San Marinon perustaja Pyhä Marinus auttaa tasavallan ylös Pompeo Batonin maalauksessa San Marino risolleva la Repubblica vuodelta 1740. Maalaus tilattiin Giulio Alberonin joukkojen vetäytymisen juhlistamiseksi.

San Marinon tasavallan historian taustalla on perimätiedon mukaan Pyhä Marinus ja joukko kristittyjä.[1] Pyhä Marinus saapui vuonna 257 Dalmatian Rabin saarelta Riminiin, missä hän työskenteli kivenhakkaajana. Riministä hän joutui pakenemaan Monte Titanolle Diocletianuksen vainoja. Vuoren omistaja Donna Felicita luovutti sen vuonna 301 pyhälle Marinukselle kiitokseksi sairaan lapsensa parantamisesta.[2] Perimätieto pitääkin vuotta 301 San Marinon perustamisvuotena.[3]

Vanhin tunnettu kirjallinen maininta San Marinon linnasta on teoksesta Liber Pontificalis vuodelta 755.[1] Ensimmäinen maininta järjestäytyneestä yhteisöstä on puolestaan vuodelta 885.[2] Noin vuoden 1000 tienoilla San Marinossa perustettiin Arengo-niminen hallintoelin. Perheiden päämiehistä koostunut Arengo käytti sekä lainsäädäntö-, toimeenpano- että tuomiovaltaa.[4]

Tasavallan kasvamisen myötä alettiin tarvita pienempää ja helpommin kokoon kutsuttavaa poliittista elintä. Vuonna 1243 perustettiin valtionpäämieheksi kapteenivaltionhoitajat, jotka Arengo valitsi. 1400-luvulla luotiin Suuri ja yleinen neuvosto (Consiglio Grande e Generale), joka muodostettiin 60:stä Arengon jäsenestä. Uusi neuvosto sai hoidettavikseen osan Arengon tehtävistä. Lopulta nämä uudet hallintoelimet ottivat kaiken vallan haltuunsa niin, että alkuperäinen Arengo kävi merkityksettömäksi. Vaikka Arengoa ei koskaan varsinaisesti lakkautettukaan, ei sitä enää muodostettu vuoden 1571 jälkeen.[5]

Vuoteen 1463 asti San Marino rajoittui Monte Titanon alueeseen. Tuolloin San Marino otti osaa Riminin herran Sigismondo Pandolfo Malatestan lyöneeseen liittoumaan. Paavi Pius II antoi tästä palkkioksi San Marinolle Fiorentinon, Montegiardinon ja Serravallen kaupungit. Samana vuonna Faetano pyysi tulla liitetyksi San Marinoon. Tämän jälkeen tasavallan rajat eivät ole enää muuttuneet.[6]

Cesare Borgia valtasi San Marinon vuonna 1503. Hän kuitenkin vetäytyi sieltä vielä saman vuoden aikana, kun hänen isänsä, paavi Aleksanteri VI:n kuolema aiheutti poliittista kuohuntaa. Toisen kerran San Marino vallattiin vuonna 1739, kun kardinaali Giulio Alberoni pyrki haalimaan itselleen lisää valtaa. Alberoni kuitenkin vetäytyi San Marinosta kansallislevottomuuksien ja paavi Klemens XII:n tuen takia.[6]

Kun Napoleon valtasi Italian, hän kunniotti San Marinon itsenäisyyttä ja tarjosi jopa sille lisäalueita. Muut Euroopan valtiot tunnustivat San Marinon Napoleonin sodat päättäneessä vuoden 1815 Wienin kongressissa. Italian yhdistymisen aikana Giuseppe Garibaldi ja muut vallankumoukselliset saivat turvapaikan San Marinosta.[1]

 

Näkymä San Marinoon.

San Marinossa kehittyi 1900-luvun alussa demokraattista uudistusliikettä, ja vuonna 1906 Arengo koottiin uudestaan 400 vuoden tauon jälkeen. Samalla miehet saivat yleisen äänioikeuden. Demokratia oli kuitenkin lyhytaikainen vaihe, sillä fasistit ottivat vallan vuonna 1926.[7]

San Marino oli puolueeton sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Britannian ilmavoimat kuitenkin pommitti San Marinoa kesäkuussa 1944, koska britit luulivat saksalaisten käyttävän maan rautateitä. Saksalaiset valloittivat maan syyskuussa ja liittoutuneet sen saksalaisilta San Marinon taistelussa.[8]

Toisen maailmansodan jälkeen demokratia palautui San Marinoon. Kommunistinen puolue ja sosialistinen puolue olivat vallassa vuosina 1945–1957. Vuonna 1957 valta vaihtui vallankaappausmaisissa olosuhteissa, joka tunnetaan San Marinossa nimellä fatti di Rovereta. Viisi sosialisti- ja yksi kommunistiedustaja vetivät tukensa pois hallitukselta. Vähemmistöasemaan ajautunut hallitus kutsui uudet vaalit. Oppositio ei tätä kuitenkaan hyväksynyt ja perusti väliaikaisen hallituksen Roveretaan. Italia, Ranska ja Yhdysvallat tukivat Roveretan hallitusta, joka nousi San Marinon valtaan ilman vaaleja, kun painostuksen alle joutunut vasemmistohallitus erosi.[7]

San Marino oli pitkään melko eristäytynyt valtio, mutta toisen maailmansodan jälkeen maa on alkanut liittyä kansainvälisiin sopimuksiin ja järjestöihin. San Marino liittyi vuonna 1988 Euroopan neuvostoon ja vuonna 1992 Yhdistyneisiin kansakuntiin.[9]

2000-luvulla kansainvälinen yhteisö on kiinnittänyt huomiota San Marinon asemaan veroparatiisina. Pankinjohtajia on pidätetty epäiltyinä rahanpesusta.[10] OECD poisti San Marinon vuonna 2009 veroparatiisilistaltaan maan yhtenäistettyään finanssilakejansa Euroopan unionin kanssa. Italia puolestaan teki samoin vuonna 2013, kun maat olivat päässeet sopuun verotuksesta.[11]