Konstantinuksen rakennuttama ensimmäinen Pietarinkirkko noin vuonna 1450.

Pietarinkirkko sijaitsee paikalla, jossa aiemmin oli keisari Caligulan aloittama ja Neron valmiiksi saattama niin sanottu Neron sirkus. Sirkuksen pohjoispuolella kulki tie, Via Cornelia, jonka varrella oli pakanallisia hautoja. Roomalaisen tradition mukaan apostoli Pietari ristiinnaulittiin vuonna 67 Neron sirkuksessa inter duas metas eli kilpa-ajoradan keskikorokkeen (spina) kääntöpisteiden (meta) puolivälissä eli nykyisen Vatikaanin obeliskin juurella. Obeliski on nykyään eri paikassa Pietarinaukiolla.[1]

Kristityt hautasivat apostolin jäännökset Via Cornelian hautausmaalle, jonka päälle Konstantinus Suuri rakensi 324 uuden basilikan Pyhän Pietarin kirkoksi.[2][3] Rakennustyö saatiin päätökseen viisi vuotta myöhemmin.[3] Nykypäivänä tästä rakennuksesta käytetään nimeä "Vanha Pietarinkirkko".[4]

Konstantinuksen basilikan rakentamispaikan valintaan vaikutti perimätieto apostoli Pietarin kuolin- ja hautapaikasta. Tämän perimätiedon mukaan apostoli Pietarin ruumis tuotiin Vatikaani-nimiselle kukkulalle, jonne se myös haudattiin.[5]

 

Bramanten suunnitelma Pietarinkirkoksi oli perinteiden vastaisena aikanaan vallankumouksellinen, mutta se asetti esikuvan myöhemmille ideaalikirkon malleille, joissa keskeistä olivat kupoli ja kreikkalainen risti.

Avignonin vankeuden ja vastapaavien ajanjakson päätyttyä paavi palasi pysyvästi takaisin Roomaan. Vatikaanin palatsi ja vanha Konstantinuksen aikainen basilika olivat paavin poissa ollessa jääneet rappiolle, ja Nikolaus V:n pontifikaatin alkaessa basilikan kunto oli jo hälyttävä,[6] joten pian heräsi ajatus sen korjaamisesta ja laajentamisesta. Pian kävi ilmeiseksi, että peruskorjausta parempi vaihtoehto olisi uuden kirkon rakentaminen. Paavi Nikolaus V pyysi tehtävään arkkitehti Bernardo Rossellinon, jonka suunnittelema basilika oli uskollinen vanhalle pylväshallin tyyliselle pohjakaavalle, paitsi että lisäyksenä Rossellino oli piirtänyt kupolin ristin sakaroiden yhtymäkohtaan. Tämän suunnitelman perusteella valmistui aikanaan vain uusi kuori Tribuna di San Pietro, koska Nikolaus V kuoli 1455.[7]

Giuliano da Sangallo korjasi vanhaa basilikaa Paavali II:n käskystä, mutta hänet vapautettiin tehtävästään 1471, eikä hän palannut asiaan yli kolmeenkymmeneen vuoteen.[8] Paavi Sixtus IV oli innokas uuden rakennuttaja, kuten Sikstuksen kappelikin osoittaa, mutta hänkin tyytyi vain korjaamaan vanhaa basilikaa ilman aikomustakaan korvata sitä uudella.[9]

Pyhälle istuimelle 1503 noussut Julius II halusi rakentaa itselleen Giuliano da Sangallon myötävaikutuksella valtavan mausoleumin, jota varten Michelangelo palkattiin veistämään kuvapatsaita. Pian paavi kuitenkin hylkäsi ajatuksen erillisestä hautamuistomerkistä ja päätti palata Nikolaus V:n suunnitelmien pariin kokonaan uuden kirkon rakentamiseksi. Vanha Pietarinkirkko oli jo yli tuhat vuotta vanha, sen arkkitehtuuri oli vanhanaikaista ja kunto huolestuttava Nikolaus V:n ja muiden paavien restaurointitöistä huolimatta. Kaiken lisäksi tilat eivät riittäneet vastaanottamaan kaikkia Pietarin haudalle saapuvia pyhiinvaeltajia.[10] Roomalaisten vastustuksesta huolimatta[11] Julius II muurasi Pietarinkirkon peruskiven 18. huhtikuuta 1506, ja työt alkoivat Donato Bramanten suunnitelmien pohjalta[12].

Rakennustyöt saatiin päätökseen vasta yli sata vuotta myöhemmin Paavali V:n aikana 1615. Tällä välin vanha Pietarinkirkko oli kaiken aikaa toiminnassa, sillä sitä purettiin vain sitä mukaa kuin uudisrakennuksen työt etenivät.[13]

Donato Bramante, jota pidettiin yhtenä sen ajan suurimmista arkkitehdeista,[3] oli uuden kirkon ensimmäinen pääarkkitehti. Hän suunnitteli renessanssihenkisen keskeiskirkon, jonka periaatteet ovat nähtävissä Pietarinkirkossa edelleen. Bramanten alkuperäisessä suunnitelmassa oli useita satelliittikupoleja, jotka ympäröivät suurta puolipallon muotoista keskuskupolia.[14] Hän suunnitteli myös sivukappeleita, joissa olisi ollut torneja.[15] Paavi Julius II kuoli 1513 ja Bramante 1514, mikä jätti rakennushankkeen jälleen tyhjän päälle. Kirkosta olivat valmiina vasta keskuskupolin neljä tukipilaria ja niitä yhdistävät holvikaaret.[16].[17]

 

Rafaelin suunnitelma Pietarinkirkkoa varten oli muita perinteisempi. Vaikka sitä ei toteutettukaan, pohjakaavaan palattiin myöhemmin Madernon aikana.

Julius II:n seuraaja pyhällä istuimella oli paavi Leo X. Hän oli vaikeassa tilanteessa: vanha basilika oli puolittain purettu ja ilman kattoa, eikä uusikaan ollut vielä alkua pidemmällä.[18] Jo heti virkaan astuttuaan, kun Bramante vielä oli elossa, paavi oli kutsunut Giuliano Sangallon takaisin ja nimennyt hänelle kaksi avustajaa – Fra Giovanni Giocondon ja paremmin maalarina tunnetun Rafaelin. Alkava uskonpuhdistusliike horjutti katolisen kirkon asemaa, mikä vaikeutti töitä entisestään, sillä Pietarinkirkon rakennustöitä rahoitettiin kirkollisveroilla ja anekaupalla.[14] Ongelmat eivät olleet pelkästään taloudellisia, sillä Bramanten rakenteissa oli tehty virheitä, jotka vaativat korjausta, ennen kuin töissä voitiin edetä.[19] Giocondon kuoltua ja Sangallon vetäydyttyä vanhuuden lepoon Rafaelista tuli pääarkkitehti, ja hän sai avustajakseen Antonio da Sangallo nuoremman. Parivaljakko otti etäisyyttä Bramanten suunnitelmaan ja esitteli paaville mallin, jossa kirkko oli muutettu latinalaiseksi ristiksi. Mutta ennen kuin mitään konkreettista tapahtui, Rafael kuoli yllättäen 37-vuotiaana 1520. Hänen tilalleen Antonio Sangallon kumppaniksi valittiin Baldassare Peruzzi[20].

Leo X:n seuraajat Hadrianus VI ja Klemens VII saivat tuta koko protestanttisen liikkeen voiman, ja heidän päähuomionsa suuntautui paaviuden puolustamiseen kirkon rakentamisen kustannuksella. Rooman ryöstössä 1527 paavi Klemens VII pakeni Passetto di Borgoa pitkin Castel Sant'Angelon linnoitukseen, jossa hän piileskeli kuukausia. Rooman ryöstö hajotti Rafaelin kokoaman taiteilijaryhmän ja merkitsi täysrenessanssin kauden loppua, jonka jälkeen arkkitehtuurissa ja kuvataiteissa siirryttiin manierismina tunnetun uhmakkaan siirtymäkauden jälkeen lopulta barokkiin.[21]

 

Michelangelon suunnitelma, joka on renessanssin arkkitehtuurikäsitysten mukaisesti "täydellinen" keskeiskirkko, oli tehty Bramanten lähtökohdan pohjalta, vain rakenteita vahvistettiin.

Michelangelon nimitys pääarkkitehdiksi 1546 oli paavi Paavali III:n pitkäaikaisten toiveiden täyttymys, mutta Sangallon kannattajia raivostutti se, että Michelangelo halusi työskennellä ilman eri korvausta vain "kiintymyksestä Jumalaan ja kunnioituksesta apostoli Pietaria kohtaan" ja että hän oli saanut paavilta lähestulkoon vapaat kädet työn suhteen.[22]

Michelangelo palasi lähtöpisteeseen ja jatkoi siitä, mihin Bramante oli jäänyt. Vaikka Bramante oli eläessään syrjinyt Michelangeloa, tämä ylisti edeltäjäänsä suurimpien arkkitehtien veroiseksi. Michelangelon mielestä kaikki Bramanten seuraajat olivat sen sijaan vieneet suunnitelmaa kauemmaksi ihanteista. Niinpä Michelangelo ottikin lähtökohdaksi jälleen symmetrisen keskeiskirkon. Hän karsi pois kaiken ylimääräisen, kuten Bramanten kellotornit, piirsi kupolin uudelleen jähmeämmäksi ja suipommaksi ja vahvisti rakenteita, jotka olivat hänen suunnitelmilleen liian hentoja. Michelangelo arvosteli samalla lakkaamatta Antonio da Sangallon suunnitelmaa valon puutteesta ja piti sitä niin labyrinttimaisena,[23] että se "tarjosi suojapaikan rosvoille, väärän rahan tekijöille ja nunnien raiskaajille".[24]

Kolmessa vuodessa Michelangelo sai valmiiksi eteläisen poikkilaivan, mutta Paavali III:n kuolema laski hänen mielialaansa ja intoaan. Uusi paavi Julius III kuitenkin antoi edeltäjänsä tavoin täyden tukensa Michelangelolle, mikä olikin tarpeen, sillä ketään kumartamattomalla taiteilijalla oli paljon vastustajia, kuten Pietarinkirkon rakennuslautakunta Fabbrica di San Pietro. Sen jäsenet syyttivät Michelangeloa salailusta. Arkkitehti puolestaan väitti, että lautakunta ei kyennyt ohjaamaan varoja rakennustöihin. Juuri kun työt olivat siinä vaiheessa, että päästiin aloittamaan hankalinta vaihetta, kupolia, rakentaminen seisahtui väliaikaisesti varojen puutteessa. Jo iäkäs Michelangelo kävi enää harvoin työmaalla, jonne hän lähetti edusmiehensä. Tästä seurasi väärinkäsityksiä ja virheitä rakenteissa. Fabbrica yritti leimata arkkitehdin vanhuudenhöperöksi saadakseen virkaan oman miehensä, mutta Pius IV tuki Michelangeloa.lähde?

Michelangelon kuollessa 1564 eteläinen poikkilaiva oli valmis, ja pohjoinen poikkilaiva sekä kupolin rumpu olivat nekin lähes valmiit.[25] Michelangelon kauden suurin anti rakennushankkeelle on kirkon suuri kupoli, jonka hän suunnitteli käyttäen esikuvana Brunelleschin Firenzen Duomoon rakentamaa kupolia. Pietarinkirkon kupoli ei kuitenkaan ehtinyt valmistua Michelangelon elinaikana[26].

Pius IV haki Michelangelolle pitkään korvaajaa nimittäen lopulta Pirro Ligorion ja Jacopo Barozzi da Vignolan, jotka saivat tiukat ohjeet pitäytyä suuren edeltäjänsä piirustuksissa. Ligorio yritti poiketa niistä seuraavan paavin, Pius V:n aikana, joka kuitenkin erotti Ligorion 1566.[27]

Vignola oli Pietarinkirkon ensimmäinen varsinainen ammattiarkkitehti, sillä aiemmat olivat jakaneet kykynsä ja voimavaransa useille taiteen aloille renessanssille ominaisen yleisneron, huomo universalen, tapaan.[28] Tästä huolimatta Vignolan aikaansaannokset olivat vähäisiä ja hänen kädenjälkensä melko näkymätöntä.[29] Vignola toimi Ligorion jälkeen pääarkkitehtina kuolemaansa 1573 saakka, mutta oli loppuvuosinaan usein poissa, minkä lisäksi paavi Pius V kävi taistelua uskottomia ja vääräoppisia vastaan rakennustöiden kustannuksella.[30]

Sixtus V halusi saada ikuisuusprojektin nopeasti valmiiksi. Hän teki Giacomo della Portasta capomaestron (pääarkkitehdin) ja Domenico Fontanasta apulaisarkkitehdin 1585.[31] Della Porta muutti kupolin nousukulmaa puolipallosta ellipsiksi, koska piti sitä teknisesti tukevampana ja esteettisesti kauniimpana.[32] Della Porta myös madalsi lanternia. Muutoin hän seurasi pääosin Michelangelon piirustuksia, lukuun ottamatta joitakin pieniä yksityiskohtia koristelussa ja ikkunoiden puitteissa.[33]

Domenico Fontana siirsi vanhan basilikan eteläseinustalla seisseen obeliskin Pietarinkirkon edustan aukiolle 30. huhtikuuta 1586. Tämän obeliskin ympärille Gian Lorenzo Bernini rakensi paljon myöhemmin mestariteoksensa, Pietarinaukion pylväikön. Paavi Klemens VIII piti ensimmäisen messun uudessa Pietarinkirkossa 1594. Della Porta kuoli 1602, minkä myötä katkesi linkki, joka yhdisti Pietarinkirkon pääarkkitehdit Michelangeloon ja tämän taidekäsityksiin. Della Portan jälkeen Carlo Maderno sai päävastuun, ja barokin vaikutus alkoi tuntua.lähde?

 

Pietarinkirkon halkileikkaus ja pohjapiirros Madernon lisäysten jälkeen. Äärimmäisenä vasemmalla narthex eli esihalli.

Pietarinkirkon satavuotisen rakennustyön aikana suunnitelmat muuttuivat useaan kertaan. Bramanten ja Michelangelon alkuperäissuunnitelmien mukaan kirkon pohjakaavan olisi pitänyt olla tasavartisen kreikkalaisen ristin muotoinen.[15] Trenton kirkolliskokouksen jälkeen yleinen mielipide muuttui kannattamaan perinteisempää, liturgiset vaatimukset täyttävää pitkänomaista tyyliä. Latinalainen risti nähtiin Kristuksen marttyyrikuoleman vertauskuvana, ja se korosti kirkon roomalaisuutta enemmän kuin tasavartinen kreikkalainen risti.[34] Uuden basilikan haluttiin myös peittävän entisen kirkon alan kauttaaltaan, jotta Konstantinuksen basilikan purku olisi näin ollut oikeutettua ja tarpeellista.[35]

18. helmikuuta 1606 viimeisetkin jäänteet antiikkisesta temppelistä joutuivat purkajien armoille.[36] Fabbrica di San Pietro antoi 1607 yksimielisen päätöksen, jonka mukaisesti Paavali V valtuutti Carlo Madernon muuttamaan kirkon pohjakaavan latinalaiseksi ristiksi.[37] Suunnitelmat tehtiin ja hyväksyttiin suurella kiireellä, ja Madernon laajennus Michelangelon keskilaivaan valmistui julkisivuineen 1615.[38]

Pietarinkirkon valmistuttua 1615 rakentaminen oli vienyt niin kauan, että renessanssin huipentumaksi aiotusta temppelistä tulikin kirkon hajaannuksen ja vastauskonpuhdistuksen symboli.[39]

Pietarinkirkko korvasi valmistuttuaan lopullisesti Konstantinuksen basilikan. Rakennus on ollut pääosin paavin käytössä, vaikka paavin tuomiokirkkona toimii Lateraanikirkko ja asuntona Apostolinen palatsi.lähde?

Roomaa kohdanneista sodista ja valloituksista huolimatta Pietarinkirkko on pysynyt pystyssä ja suhteellisen hyvässä kunnossa. Esimerkiksi yhdistyneen Italian sotajoukkojen vallatessa Rooman 20. syyskuuta 1870 Pietarinkirkkoa ei vahingoitettu. Valloituksen seurauksena silloinen paavi Pius IX julistautui Vatikaanin vangiksi, eikä suostunut poistumaan Pietarinkirkon välittömästä läheisyydestä. Seuraavat paavit jatkoivat samaa linjaa pysyttelemällä Pietarinkirkon lähellä, ja vuoden 1929 lateraanisopimuksissa Vatikaanivaltion alueeksi määrättiin juuri Pietarinkirkko lähialueineen.lähde? Vatikaanin pommitukset toisessa maailmansodassa särkivät kirkosta joitakin ikkunoita, mutta eivät tuhonneet sen sisätiloja.[40]

Nykyisin Pietarinkirkon parvekkeelta julistetaan aina uuden paavin valinta. Kirkko aukioineen sopiikin hyvin tähän tarkoitukseen, sillä massiiviselle aukiolle mahtuu kerralla suuri ihmisjoukko. Päivittäin Pietarinkirkossa käy 5 000–20 000 vierailijaa, huipputuristikautena jopa 30 000.[41]

Pietarinkirkolla on oma 1523[42] perustettu rakennusvirasto Congregazione della Reverenda Fabbrica di San Pietro (lyhyemmin "Fabbrica di San Pietro"), joka on vastuussa kompleksin ylläpidosta ja korjauksesta. Sen palkollisia kutsutaan nimellä sampietrini.[43]. Pietarinkirkon julkisivu ja apostolien patsaat pestiin ja ehostettiin Pyhän vuoden 2000 kunniaksi.lähde?